Mitäs tässä

En näköjään ennätä kirjoittaa, pah! Siitä seuraa sitä, etten ehdi lukea blogiystävien kirjoituksiakaan, mistä puolestaan seuraa, etten enää edes kuulu tähän joukkoon. Olen kadonnut kartalta, en tiedä, missä mennään. Koska en ole ollut interaktiivinen täällä, ei minua kohta enää ole - tällä areenalla.

Mietin blogini kohtaloa - noin sadannen kerran. Moni tässä vaiheessa laittaa sen tutumaan, jopa ikuisiksi ajoiksi. Tästä blogista tuli niin surublogi kuin voi vain olla, mutta nähdäkseni myös jonkinlainen selviytymistarina. Olisiko kuitenkin niin, että joku joskus tarvii tätä, joku saman kokenut ainakin? Ehkä, siksi tämä vielä täällä on.

Pojan kuolemasta on 3,5 vuotta. Vieläkin elän sen asian kanssa joka päivä hyvin tietoisena, mutta se ei enää määritä arkea eikä persoonaani. Itken salaitkuja, sellaisia, jossa kyyneleet tulevat sekunnissa silmiini jonkin tilanteen laukaisemina, mutta niitä ei tarvitse aina vuodattaa tai toisille kertoa. Että taas tuli ikävä, niiiiin ikävä. Ikävä ei lopu ikinä. Nytkin vetistelen sitä sanaa ja muistelen, miltä Poika näytti, kohta tulee syntymäpäiväkin...

Muuten minusta voisi sanoa, että se selvisi. Siltä se päälle päin näyttää ja se maailmaa rauhoittaa. Pystyn taas olemaan (melko) normaali ystävä, puoliso, sukulainen. Tai sitten en. Onhan tässä joukko ympärillä elänyt ja kaikenlaista uutta väkeä on lähemänä kuin entinen sakki. 

Elämä on tuonut uusia haasteita, joskin ilojakin paljon. Elämä on elämisen makuista ja huomaan suunnittelevani asioita pitemmälle eteenpäin. Tosin aina Suurella Varauksella. Mutta elämää en pelkää, kun en kerran kuolemaakaan.

Itse asiassa teki hyvää rupatella teille, jotka enää tätä blogia vilkaisevat. Ulkoillaan tänään raikkaassa alkutalven (!) säässä ja rakastetaan niitä, ketkä rakkautemme vain vastaanottavat. Ja niitäkin, jotka poistönivät, vaikka tälleen kaukaa.

Just joo

Olen kyllä olemassa ja sanojakin on ollut muualla paitsi täälä. En ole vain ollut luovalla kirjoitustuulella. Ohikulkiessani blogistaniassa olen ihmetellyt, minne kaikki lukijani ovat hävinneet - tai mukahävinneet. Luin jostakin, että muutapa blogin nimeä essuntassun ja - huishais - kaikki lukijat palasivat. Ilahduin tuotoksesta, mutta taas huomasin, että kaikki hävisivät. Olen pahoillani, en ymmärrä...

Ken ei ymmärtänyt puolsestaan tästä uikutusselityksestä mitään, unohtakoon asian sen siliän tien. Kerron vain lyhyet kuulumiset tällä erää:

• elän ja olen ja jatkan omaa elämääni vahvasti
• TalonMies (joka oli jo huolissaan, kerrotaanko hänen toilailuistaan enää missään) ei ole vielä aloittanut lomaansa - siksen minäkään ymmärrä, että kesä on muka jo reilusti yli puolivälin
• yksi sulolintulapseni asuu kaukana poissa ja päässen vasta elokuussa häntä halimaan paikkansa päälle sinne Keski-Eurooppaaan
• suruni ja kaipuuni Poikaani kohtaan on tuonut yhä enemmän lohtua ja vahvistusta siitä, että elämä jatkuu kuolemankin jälkeen - believe me!

Kesäyöterkkuja!
 

Kaksi haastetta kiertoon

Piristyn tänään bloggaajana ja teen kaksi saamaani haastetta. Ensinnäkin, kiitos Birre (Auringonpistoksia pakkasella), sekä blogihaasteesta että kauniista palautteestasi. Siis:

Kiitä haastajaasi.
Valitse yksi seuraamistasi blogeista ja linkitä se.
Perustele miksi valitsit hänet ja minkälaisen kuvan olet blogin kirjoittajasta saanut blogin kautta.
Kerro valitsemastasi blogista muutamalla sanalla ja haasta kolme muuta blogia tekemään sama.


Birren tunnen jo blogihistoriani alkuvuosilta, silloin eri blogi ja eri nimi, mutta sama myötäelävä ihminen. Hän jaksaa lukea toisten blogeja, tsempata ja elää mukana, vaikka itsellään on omat vaikeutensa. Ihanaa lukea siitä, että olet itsekin saanut valoisia värejä elämääsi mukaan.


Haastan tähän mukaan:

1. Minttu (Kuplia kahvissa), joka kirjoittaa somalla ja mukavalla tavalla omia sanoja matkalla luoden. Siitäkin huolimatta, että matkallaan on ryvettynyt, niin elämäänsä on säilynyt ulkopuolisen tarkkailijan ote. 
2. Ofelia (Laterna magica - Musta Teatteri), jonka tiedän tykkäävän meemeistä, ainakin ajoittain. Hän sanoittaa elämäänsä, ajatuksiaan ja arvojaan suoraan eikä sinne päin. Blogikamu jo omilta Vuodatuksen ajoilta. 
3. Irmastiina (Irmastiinan elämää), ahkera ja valokuvaava bloggaaja, jolla aina riittää kannustava kommentti mihin vaan postaukseeni. Paljon hän on jo saanut meemejä ja palkintoja kauniista blogistaan, mutta tässä yksi lisää!

Sitten se toinen haaste, jonka sain yllä mainitulta Mintulta (Kuplia kahvissa), kiitos sinulle. Tässä ei pääsekään helpolla. Kun vastaa toisen antamiin 11 kysymykseen, niin sitten täytyy ihan ite keksiä uudet 11 kysymystä seuraaville. 


1.  Mikä luonteenpiirteesi on sinussa vahvimpana arjessa?
Haastattelin TalonMiestä eli ulkopuolisen näkökulma: "Itsepäisyys.... vitsivitsi. Hyväntahtoisuus." Olen omasta mielestäni myös aika reipas, tulta päin jos on pakko.
 
2. Mikä viisu tai runo (tai loru tai poru) kuva sinua parhaiten?
 TalonMiehen mukaan "Täti Monika", mutta itse laulan mieluummin tätä tilanteessa kuin tilanteessa eli sarkastisesti: "Maailma on se kuin silkkiä vaan" :)

3. Mikä on paheesi?
Maalliset nautinnot ;) tulevat ensiksi mieleen, mutta jos oikein tosissaan mietin, niin kyllä minussa tiettyä ylpeyttä on. Eikös se ole ihan kuolemansynti, jollei esim. apua pyydä, kun sitä tarvii?

4. Mistä tahtoisit jäädä ihmisten mieleen?
Hengissä selviytymisestä, loppuun asti. Ehdottomasti iloisuudesta ja miksei myös syvällisyydestä. Ystävyydestä, monelle. Universaalisesta elämänkatsomuksesta, jotta taivaassa tavataan!  

5. Montako kertaa koko elämäsi aikana olet muuttanut?
Kokonaisen tiun verran. Kaksitoista kertaa, mutta samassa maakunnassa.

6. Millainen olet kun suutut?
TalonMiehen mukaan pelottava (mutta nauraa samalla?). Olen huono riitelijä, itku meinaa tulla ennemmin kuin huuto. Papatan, märehdin aikani ja jätän taakse. Ehken kaikkea unohda kuitenkaan...

7. Milloin olet viimeksi suuttunut?
Lapseni kokemasta Vääryydestä. Tosin en voinut tässä toimia muuten kuin olla kuunteleva korva. 

8. Mieluisin tapasi viettää aikaa?
Nenä kiinni kirjassa. Tai sitten pohtia suuria asioita hyvien ystävien kanssa. 

9. Milloin viimeksi olet koskettanut (elävää)puuta (ett ninku huonekaluja tms. ei lasketa! ;) kädelläsi, halannut sellaista ja painanut posken vasten kaarnaa?
Pari viikkoa sitten metsälenkillä, ihan piti halata kunnolla ja huojua yhdessä männyn tahdissa. Hyvä on siinä.

10. Mikä olisi mielestäsi ihanin/mieluisin lahja, mikä voisit saada läheiseltäsi?
Olla mun kaa ja kysyä, että mitä sinulle kuuluu. Yllätyksiä rakastan myös, siksi en osaa määritellä lahjaodotuksia. 

11. Mitä tahtoisit/voisit kysyä minulta?
Aiotko kirjoittaa kirjan vai joko olet jo kirjoittanut?

Tässä sitten minun laatimani kysymykset meemin jatkajalle:

1. Elokuva, jota et unohda. Miksi?
2. Elämäsi tähtihetket, mihin ne liittyivät, mitä opit?
3. Mihin maahan haluaist matkustaa ja miksi?
4. Ketä tuntemaasi henkilöä ihailet, mikälaisten ominaisuuksien vuoksi?
5. Mitä hyvää vanhempasi opettivat sinulle?
6. Mikä kutkuttaa ja jännittää hyvällä tavalla?
7. Kesäinen lempiruoka ja -juoma?
8. Mikä on se ensimmäinen askel kohti elämäntehtävääsi?
9. Millä tankkaat itsellesi voimia arkeen?
10. Mieluisin tavarasi kotona?
11. Mikä on menneisyytesi suurin oppi?

Tähän meemiin haastan kaikki kolme aiemman mainitsemaani sekä lisäksi kuka vaan teistä lukijoista. Kerro ihmeessä, jos jatkat, niin tulen vaanimaan vastaukset.

Isoja asioita

Elämässäni on paljon tapahtumia. Olen äidin huolten ansioitunut kantaja ja suoritan taas jotakin erikoisoppimäärää siinä. Harjoittelen samalla Luottamusta elämän kantamiseen, myös lasteni kohdalla. Olen saanut itselleni valtavasti uusia sisäisiä kokemuksia ja ihmeellisen syknronoinnin elämyksiä. Siltä osin en voi todella valittaa, vaan olla suunnattoman kiitollinen. Töissä on vielä kevätkiirus, mutta onneksi kesä on jo ovella. 

Juuri nyt olen syvissä mietteissäni, sillä suru-uutinen saavutti minut. Tässä kappale henkiystävälleni, joka lähti niin varhain, niin äkkiä. Hänen muistokseen, hänen itsensä minulle joskus antamansa laulun mukaan: Johanna Kurkela: "Nothing Else Matters" . Hyvää valon matkaa ja kiitos kaikesta!

Rakkautta, ei rajoja

Ollaan, ollaan, täällä ollaan. Poissaoloni blogimaailmasta voi tulkita vain positiivisesti: muuta tekemistä yllin kyllin. Tarve purkaa kirjallisesti on välillä, mutta kun on niin paljon jättänyt sanomatta, ei ole jaksanut rajauksiakaan miettiä. Olen vain mennyt ja tehnyt sitä, mitä kukin päivä on eteeni antanut.

Olen ollut onnekas, kun olen saanut matkustaa, piipahtaa sekä Berliinissä että Kuusamossa. Saksan matka oli kuin tsekki, jotta sain mielenrauhan lapseni pärjäämiselle maailmalla. Rukalla olimme TalonMiehen kanssa ystäväporukalla, tiiviissä mökkitunnelmassa. Onneksi olemme tunteneet toisemme jo muutaman vuosikymmenen, joten sopu kasariluvun mökissä oli taattu. Opin paljon uutta hiihtämisestä ja ruuanlaitosta, olihan asiantuntijat paikalla. Yleensä olen matkalla kuin matkalla kaatua muksahdellut. Niin nytkin, mutta siitä selvittiin pienellä lepopäivällä Tropiikissa.

Yksi vuosi on taas umpeutunut: kolme vuotta Pojan lähdöstä. Vaikka on kuinka klisee, että aika auttaa, niin pakko se on myöntää - onneksi. Ikäväitku ei ole enää syyttelyä, oliko pakko kuolla, vaan jonkinlaista tyytymistä tosiasiaan. Kiitollisuutta, että olit täällä, opetit meitä, saimme rakastaa. Ja rakastamme edelleen, sillä kyllä hän pyörähteli täällä energia-aaltoina muistopäivänä. Minä juttelin hänelle suoraan ja isänsä taas sai musiikkiviestiä tahollaan. Jotta elossa on, kuollut poikani.

Maailmassani on uusia ulottuvuuksia tai sanoisinko, että entiset ulottuvuudet ovat syventyneet ja syventymässä. Nämä kokemukset ovat tuoneet minulle merkitystä elämään ja sen jatkamiseen. Koen elämäni melkoisen mielekkäänä ja pidän itseäni jopa onnekkaana: olen selvinnyt monesta, vaikka välillä rimaa hipoen. Ennen kaikkea olen onnellinen siitä, että saan rakastaa ja minua rakastetaan niin paljon. Mitä ihminen muuta tarvitsee? 

Takkublogi

Jokin pidättelee minua tänne kirjoittamisessa. Aloitan, teen muutaman rivin - ja poistan taas. Mietin, olenko ammentanut jo tänne kaiken, sen minkä piti. Jos kerron enemmän, paljastan. Paljastaminen ei taas kuulu alkuperäiseen suunnitelmaan ja rajaamiseeni. Selvä uudistumisen tarve, mutten tiedä, mihin suuntaan ja miten. Ilmiselvä bloggauskriisi, onhan näitä ollut, kun vuodesta 2007 olen jo ensimmäiset pilviharsot sirotellut. 

No, tietäkäätte ainakin se, että joulu tuli kahlatuksi, kiitos kysymästä. Kolmas joulu ilman Poikaa saa jo perinteisesti aikaan aattoahdistuksen, joka puolestaan alkaa jo hyvissä ajoin ennen joulua. Itkuherkkää ja ikävää. Lumiukkofilmiä, hautausmaata ja surua. Sitten joulupäivästä alkaa helpottavampi joulu. 

Muuten ollut paljon sosiaalista elämää (liikaakin?) ja työjutut ajeluttavat maakunnassa. Siis ihan tavallista elämää. Enkä se minä olisi, jollen lapsistani huolehtisi, niin taaskin - huokaus.

Huomenna ajan pidemmän matkan yksin (en oikein tykkää lumi/räntä/enkämissään sateessa ajamisesta), mutta etappina on eräs vaihtoehtohoitaja. Odotan tätä tapaamista suuresti. 

Joskus olen niin väsynyt, että väsyn aktiivisten ja aikaansaavien ihmisen näkemiseen/kuulemiseen/lukemiseen. Yksityisyrittäjänä minunkin olisi syytä olla sellainen, mutta jotenkin se tökkii nyt, matala profiili on parempi. Olenkohan jotenkin uupu juuri nyt?

Tämä valitus loppuu nyt tähän. Piste.