Elän. Tahdon.

Jälleen monenlaista: hyvää työimua, kansanparannusta, omia huikeitakin kokemuksia, elämään luottamista ja välillä luottamuksen rapisemista. Askarruttaa tuleva ikävä, kun ihmislapsi muuttaa kauas, tosi kauas. Jännittää, miten siellä asiat järjestyvät - kun minä kaikkivoipa äiti en ole varjelemassa. Pitää tuota luottamusta nyt opetella oikein olan takaa. Jotta luottamus elämään syntyisi, pitää jotenkin antaa menneelle elämälle anteeksi, että lause "kaikki käy hyvin" ei vaan pidä paikkaansa. Että vaikka emme ole suojassa ja turvassa, niin olemme kuitenkin. Osaanko tätä paradoksia selittää? Että turvallisuuden tunne pitää vaan kehittää, koska muutakaan ei ole. Luottaa, että ns. huonosti käyminen ei ole todellista, jollei hyvin käyminenkään. Kaikki kuuluu ihmisen elämään, koko kirjo. Vaikka tämän Tietää, niin suuren kolhun jälkeen oireilee kuitenkin tavalla, joka on... inhimillistä. Anteeksi antamista siis itsellenkin, kun olen tällainen pieni ja tavallinen ihminen.

Vietin täällä myös Pojan maallista syntymäpäivää. Ikäväkoskupäivää. Henkilökohtainen, kuten kuolinpäiväkin. Loppuelämäni taidan sen päivän nimissä kärsiä jotenkin. Ja toisaalta olla kiitollinen, sillä ilman Pojan syntymää minä en olisi minä. Hän opetti minut kasvamaan äidiksi ja sitten Äidiksi ja Äidiksi. Hän opetti minulle pyyteettömän ja ehdottoman rakkauden, elämänsä alusta sen loppuun asti - ja yhä sen jälkeen. Kyyneleeni ovat syviä ja suolaisia, arvokkaita ja tarpeellisia eivätkä mitään "ei-se-nyt-pääse-tuosta-yli-itkua". Jollei joku tätä ymmärrä, ihan sama, ei hän voikaan. Tämä biisi kuvastaa tunnelmaa kipuhetkinä, -päivinä:
Tears in Heaven

Mutta nenä on jälleen niistetty ja uusia mielenkiintoisia polkuja näkyy edessä päin. Valintaa, rajallisen ajan kanssa junailemista. Elämänhaluni ja kiinnostukseni, mitähän on tuon oven takana, ovat nousseet, sen huomaan itsekin. Lisäksi - minä onnellinen - pääsen kohta pikkumatkaselle TalonMiehen kanssa. Kerron sitten.

Ai, että mItä minulle kuuluu?

Unissani opastan eksyneitä, vien ihmismassoja hissiin ja eri kerroksiin, järjestän kuljetuksia busseilla, suksilla. On mäkiä ja vuoria, vettä ja taloja. Maisema on - kuten usein unissani - oranssiruskeaa. Välillä suutelen intohimoisesti entistä opettajaani, sitten saan häneltä pullanmuruja ja hiekkaa suuhuni, yäk. 

Mitäs tästä repisi? Ainakin kertoo omasta työstäni. Mutta nyt alkaa olla taas ikävä ihan itseäni. Joku harva jos kysyy minulta kuulumiseni, huomaan liian nopeasti kääntäväni puheen toiseen takaisin ja hänen ongelmiin - ja niitähän piisaa. Kohta en itsekään tiedä kuulumisiani, kun niitä en kellekään kerro.

Teille ajattelin kertoa... mutta sitten huomaan tämä tyhjän tunteen: ei minulle mitään kuulu. Edelliskerralla kirjotin, että arki on ihanaa. Etenkin kun ympärillä olevilla on elämänsä suuret myllerrykset menossa eikä mitään tietoa tasaisesta arjesta. Silti tuntuu todella hyvältä, jos joku välittää edes tarinan tai vaikkapa tällaisen listan verran:

• Olen tänään tulkinnut unia: omiani, TalonMiehen, ystäväni, hänen miehen.
• Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä kotitöitä, jääneet suunnittelun asteelle.
• Olen juonut eilen yhden lasillisen punaviiniä ja heti on pää pipi.
• Olen parannellut noidannuoliselkääni venyttelyin, kerran kävin jo kuntosalilla.
• Olen saanut akupunktiopiikkejä kammottaviin, uusiin paikkoihin: navan alle, nilkkoihin, ugh.
• Olen lukemassa mielenkiintoista kirjaa Elise Tykkyläinen: Uuden elämän siemen. Tositarina taustana voittaa muut pikkupuutteet.
• Luen myös Jari Tervon Laylaa, mutta sorry, en ymmärrä Tervon suosion salaisuutta. En vain pidä hänen tyylistään, en edes kiinnostu tarinasta tässä tapauksessa. Ainakaan hän ei tavoita naisnäkökulmaa erityisen hyvin. Tai sanoisinko, että minussa olevaa naista, joka on paljon monisyisempi ja tuntevampi. Aivan, tunnevajausta jää. 
• Ihmettelen, miten aika menee niin nopeasti eikä riitä kaikkeen. Siis ihan täällä kotona. Työt kun tekee ja vähän ruokaa ja kotihommia, niin yksi päivä taas hujahti. 
• Seuraan varovaisesti, kun yksi jo kotipesästä lentänyt lintunen suunnittelee muuttoa jopa muille maille vierahille. En tohdi tätä vielä ajatella enempää.
• Havaitsen, että loppuvuoden kalenteri sisältää viikonloppuihin kaikkea mielenkiintoista: kurssia, teatteria, vieraita, matkaa, enkeleitä...
• Muistan näin pyhäinpäivänä muitakin edesmenneitä kuin Poikaani. Aamuni alkoi naureskellen, mitä 70-luvun alussa kuollut pappani teki elämänsä aikana. Silloin perheelle ehkä kipeät asiat näyttäytyvät nyt jopa humoristisesti.

Hyvää viikonloppua teille!