Kuka, mitä, missä, millä, milloin ja mitä mielessä nyt?

Tähtisilmälle kiitos haasteesta! Jatkakaa kaikin mokomin kuka vaan.

Kuka?
Pilviharso, herkkä ja vahva, iloinen ja suruinen, aktiivinen ja passiivinen, ei mitenkään yksiselitteinen, alati sopivanikäinen Nainen.

Mitä?
Elää täysillä yhdessä kera rakkauden ja pelon.

Missä?
Maalla, umpitien päässä, lintujen laulun seassa, pupujussien ja lumen saartamana.

Millä?
Matkat autolla (kun on pakko), lyhyet pyrähdykset juosta kipittämällä, yleisenä käyttövoimana valo ja rakkaus.

Milloin?
N y t.

Mitä mielessä nyt?
Illan meditaation riemuhetki.

Uusi alku

Viime yönä painajaisia: Jäin unessa yksin, kun TalonMies kuoli Korean työmatkalla. Hirvittävä tuska, ymmärsin leskiä yhä enemmän! Mietin, että miten tämä silti koskee, vaikka Lapsen kuoleman jälkeen luulin, ettei mikään satu enää. Toisessa unessa esittelin suvulle ja suurelle väkijoukolle katedraalia, jossa olin asunut. Kun läksin etsimään kadonnutta äitiäni katsomaan sitä, sillä aikaa tyhjensivät koko kirkon, hushus pois vaan kaikki ja vesiletkuilla kaikki puhtaaksi.

Mutta arkea olen tässä elänyt, aloittanut taas uuden vuoden kuoleman vuosipäivän jälkeen. Ehkä siis ajanlaskuni on muuttunut kevätpäiväntasauksesta lähtevään. Kuluneella viikolla olen maalannut ja uppoutunut muutenkin visuaalisiin kokemuksiin. Paitsi sitä ei varsin edusta tylsä verottaja, jolle taas pitää postia laittaa, pah.

Ja tänä aamuna verta pakkiin, lonkkaa kuvattu etc. Jospa saisi jotain diagnoosia yökipuun.

Muistopäivä

Se, mitä olet rakastanut, sitä suret (Hilkka Olkinuora uutisissa). Nyt niin paljon kollektiivista surua, mutta samalla paljon inhimillistä, yksittäisten ihmisten kärsimystä, joihin samaudun.

Tänään suren myös minä, kaipaan ja ikävöin. Kaksi vuotta sitten Lapseni oli tähän aikaan päivästä astunut jo toiseen maailmaan, minulle tieto tuli vasta illalla. Koko päivä on piirtynyt kuitenkin muistiini tarkkaan, Saariselän pitkä hiihtolenkki, ihmisen pienuus tunturilla, kohtaamiset taukotuvissa. Ja lopulta illansuussa: suuri suruviesti, joka on muuttanut elämäni kokonaan sisältäpäin.

Saan itkeä, koska olen rakastanut ja rakastan edelleen. Ikäväikäväikävä...

Sakari Kuosmanen: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Takaumia ja tarkoituksia

Ajan autolla tuttua metsäistä maalaistietä kaupunkiin päin. Lumi alkaa sulaa jäisen asfaltin päältä (kesämaata näkyvissä, ilokiljahtaisi tietty pieni mies 80-luvulta!), pilvetön taivas, aurinko lämmittää auton sisälle... ja sitten yhtäkkiä kauheat flashbackit: boing, boing, boing, yksi toisensa jälkeen. Aikaan kahden vuoden taakse, kaikki se taas paitsi elävinä kuvina mielessäni, myös henkeä salpaavina tunnemuistoina. Ja vielä kerran: Ei voi olla totta, tää ei voi olla totta!!? Boing ja muisto vuoden takaa: tasan kuoleman vuosipäivänä tulee vasta kuolinsyytodistus, joka selvittää kuolemaa edeltäneen viikon fyysiset oireet, mutta vie myös syövereihin, joihin ei olisi enää jaksanut. Mitään kivaa ei siis ole edessä, kun tulee kaksi vuotta täyteen Lapsen lähdöstä toiselle puolle, mutta silti en lakkaa toivomasta jotta helpompaa. Asiaan liittyy tällä kertaa sellaista uutta lehdenkääntöä, että me vanhemmat olemme alkaneet ns. toimia. Mikään ei tuo takaisin juuri meidän Lasta, mutta kaikki toimet, jotka auttavat tässä maailmassa, jotta niin huonosti ei käy muille nuorille, ovat tervetulleita ja jollakin saralla taholtamme jo aloitettuja. Siis sillä tavalla kuin se meille luontaisesti sopii.

Nukun huonosti, ylikierroksilla, ehkä myös siksi, että armas TalonMies on toisella puolella maapalloa työmatkalla. Toisen hyvänyöntoivotukset ovat toiselle huomentaa. Mutta tieto, että joku rakastaa jossakin, on vaan niin ihanaa. Siinä olen huippuetuoikeutettu ihminen, että saan rakastaa ja minua rakastetaan. Hmmm... ja aika universaalisestikin, jos tarkemmin ajattelee. ;)

Ja pärjään muutenkin kyllä. Vaikka unissani käsittelen nykyään ulkopuolisten ymmärtämättömyyttä, pilkkaa ja nonshaleeraamista (mitä en päivätajunnassa todellakaan nyt kohtaa), tiedän missä tässä seison: jalat vahvasti maassa, kroppa laiskasti sohvan syleilyssä, mieli (juuri nyt herkuttelusta) rentona ja sielu tähtein tuolla puolen. Sitä paitsi ihana kirjatiiliskivi menossa: Pascal Mercielin "Yöjuna Lissaboniin".

Elämä jatkuu ja tarkoituksia löytyy vähitellen.

The Gorgeous Blogger

Kiitos, Tähtisilmä ja Helena tunnustuksesta! Vaikka olen usein paljastanut sitä sun tätä, niin tässä lisää. Meijerielämää -blogista löysin vielä muutaman extrakysymyksen, joihin myös täten vastaan.

1. Milloin aloitit blogisi? Aloitin blogini jo vuonna keppi ja keihäs, tässä tapauksessa kesällä 2007. Tosin eka blogi on jo haihtunut taivaalle, mutta Pilviharson nimi on pysynyt samana.

2. Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet? Alussa kirjoittelin tavanomaisista arkiasioistani, mutta iso pyörä alkoi pyörimään enkä osannut kokonaisvaltaisesti elävänä ihmisenä pysyä entisissä raameissani. Annoin vaan tulla sen, mikä tulee. Tämä uudempi - syksystä 2008 alkaen perustettu - blogi Takana kirkas taivas muuttui surublogiksi. Käsittelen siis aikalailla äidin surua aikuisen lapsen kuoleman jälkeen, muun arkijutun osuus on ollut vähäisempää. Esoteeristen ja elämää suurempien asioiden kirjoittaminen on myös lisääntynyt, vaikka niiden kanssa olen toki elänyt parikymmentä vuotta.

3. Mikä tekee blogistasi erityisen? Ei yhtään mikään tai sitten kaikki blogit ovat omalla laillaan erityisiä. Suuri suru aiheena toki rajaa lukijakuntaa ja se on ihan ok. Toisaalta lohdullinen elämänkatsomukseni on puhetta sekä itselleni että muille sureville.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin? Blogi-termi oli v. 2007 minulle uusi tuttavuus ja ihastelin näitä "nettipäiväkirjoja" sekä elävää kommunikointia. Kokeilumielessä lähdin ja ikuisessa kirjoittamisen halussa tietenkin.

5. Mitä haluaisit muuttaa? Sinällään en varmaan muuttaisi mitään, mutta lopettamista olen harkinnut monen monta kertaa. Tapa, millä lopetan, on mielessä vielä jäsentymätön. Joko salasanan taakse tai sitten koko paketti vain joskus häviää täältä. Ainoa, mikä on lopettamispäätökseni saanut lykkääntymään aina eteenpäin, olette te lukijat, kommentoijat ja sitä kautta myös uudet tuttavat (vaikkei nähty vielä ollakaan).

6. Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella? Kuten sanoin, surublogihan tästä tuli. Elämä muuttui, matka muuttui, blogin sävy muuttui.

7. Parasta mitä blogisi myötä sinulle on tapahtunut? Tuki elämäni vaikeimmassa kohdassa Lapseni kuoleman jälkeen. Vuorovaikutus lukijoiden kanssa sekä toisten surevien kohtaaminen virtuaalimaailmassa.

8. Kadutko jotakin postaustasi? En oikeastaan tai sitten kadun koko pakettia. Tehty mikä tehty, mitä näitä katumaan.

9. Tekisitkö jotakin toisin, jos aloittaisit bloggauksen nyt? Menee tuohon äskeiseen, etten jää katumaan tällaisia asioita. Tämä on tavallista elämää, en minä tällä mitään ihmeitä edes havittele, edes suuren suurta lukijakuntaa.

10. Millaisia blogeja itse luet/katselet mielelläsi? Luen mielelläni joko syvällisiä ja ajatuksia herättäviä tai sitten arkielämästä mukavalla/taitavalla/hauskalla tavalla kirjoitettuja blogeja. Aika monenlaisia. Katselen myös mielelläni kauniita blogeja, ihailen niitä, vaikken itse kuvien kanssa touhuakaan.

Meemi on kiertänyt jo niin monessa lukemassani blogissa, jotten osaa muuta kuin sanoa, että napatkaa, ken haluaa.