Välipäiviä

Pieni joulutapani on ollut tämä: kerätä kaikki saapuneet joulukortit yhdelle seinälle ruokapöydän viereen. Tänä vuonna kunniapaikalla, aivan keskellä, on ihanan taiteiljan, monien meidän blogiystävän Hannen, tonttutyttökortti. Valitettavasti kuva antaa valoaan niin anteliaasti, että tontusta ei erota kuin hiippalakin. Jos vielä muistan, otan uuden kuvan ja liitän sen tähän. Varauksella, sillä kameran muistikortti oli täynnä, kamera itse loikoo nyt TalonMiehen työpöydällä, ja katsotaas nyt, milloin koko kamera tulee edes mieleemme...

Toisaalta olisi mukava ottaa se huomenna mukaan. Saimme kaksikin vuodenvaihtumiskutsua. Valitsimme sen, minne olimme jo alkuperinkin luvanneet mennä, kaupunkiin. Itse asiassa samaan taloon, jossa jo toiselle puolelle siirtynyt Lapseni eläessään asui...

Joo tätä tämä on. Jos vaikka alan puhumaan/kirjoittamaan rukkasista, niin takuuvarmasti ajatus päättyy edesmenneen Lapsen märkiin vanttuisiin. Mikä vaan ajatus tai ryhmän puheenaihe - kaikki tiet vievät siihen tiettyyn roomaan. Ikäänkuin olemassaoloni nykyinen keskipiste olisi aina vain Hän, joka lähti. Tämä vain menee jotenkin näin, en osaa selittää. Ei siis aina rajua surua, vain ajatusten reitti, tulvivien muistojen virta.

Olen tänään tehnyt joukon iloisia asioita: käynyt vatsajumpalla ja kirjastossa, lunastanut Green Housen mekon (en voi linkittää kuvaa, kun en netistä juuri sitä löytänyt), lukenut Maailmankaikkeus katoaa -kirjaa, syönyt papu-tomaatti-linssipataa sekä suklaakonvehteja (vieläkin!) sekä tehnyt tietyt toimistotyöt, joita vähän vetkuttelin.

Eikun uutta vuotta kohti! Hyvää Vuoden vaihtumista, jollei sitä ennen olla kuulolla!

Yksinäisen keijun tarina

Joulu on herättänyt meissä monissa ilojen lisäksi kaipausta, surua. Tähän melankoliseen puoleeni sopii oikein hyvin Chisun "Yksinäisen keijun tarina". Nyt ei muuta asiaa.

Menihän se joulu

kuten Janne edellisessä postauksessa ajatukseni luki. Aattoilta ja hautausmaa - niistä kun selvisin, oikein helpotti. Ehkä se ennakolta "odotettu" asetelma: äiti menee lapsensa haudalle jouluaattona. Itkin siinä ääneen. Itku tarttui kahteen läheiseen vieressäni. Samalla tunsin, että vaikka itku tuli voimakkaana, sen terävin kärki oli poissa. Hautajaispäivä oli se pahin eikä siihen suuntaan enää voi/tarvitse mennä. Jätän mennyttä taakseni vääjäämättä.

Kohta jo naurettiin tilannekomiikalle, toisen läheisen repusta pullottavalle punaviinipullolle. Paraskin deku, joulujuhlaan matkalla.

En itke, mutta kyyneleet valuvat nytkin silmistäni. Herkästi ne sen tekevät. Tunnen kaikki voimakkaammin kuin ennen. Ikäänkuin jokin kuori minusta olisi kokonaan poissa, kadonnut. Tulkaa meille, niin itketään yhdessä - varmasti onnistuu!

Iloa on piisannut myös. Nytkin tuolla nukkuu vielä kaikkia ihania ihmisiä, rakkaita, eläviä. Olen saanut tehdä lelliruokaa, hieroa niskaa, olla vaan. Joulupukkikin osasi tuoda täsmätoiveet: uudet töpsykät ja kirjaksi Anna Gavaldan "Lohduttaja". Yllätti lisäksi punapoolopaitaisella kuumavesipullolla!

Joulu tulee joka tapauksessa

En todellakaan tällaista joulun vastustusta ja vetkuttelua ole ennen kokenut. Leivon kyllä ja ruokiakin valmistunee. Mutta kaikesta puuttuu... into, enemmänkin olen itku kurkussa. Olen haluton lähestymään joulua, huomista aattoiltaa, hautausmaata. Sieltä se tulee kuitenkin.

Ja voi olla, että jokin kirjalahjatoive toteutuu. Sekä suklaata ja punaviiniä. Ja rakkaita ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Kaikesta huolimatta:

HYVÄÄ JOULUA SINULLE, LUKIJANI!

Leivon joulua

Myönnytys joululle: talvisempi blogipohja.

Leivontaterapiasta tykkään. Tänään aioin tehdä gluteenittomalle sukulaiselle sekä pipareita että kakkua, mutta vain keksit syntyivät. Meidän perhe sai sen sijaan kaksi kuivaa kakkua. Mittasin nimittäin sokeria kulhossa, jossa olin aiemmin sekoittanut venhäjauhoja - ja se piti sitten kyllä sen takia diskata pois. Keliakia rajoittaa. Mutta TalonMies ei ollut asiasta ollenkaan pahoillaan, saipahan sekä tumman että vaalean kakun. Olisin leiponut varmaan muutakin, mutta sitten loppui voi. Voi voi. Jatkuu huomenna.

Jouluruokien valmistelua rajoittaa tietoisuus, että eräs niistä nautiskelija on ikuisesti poissa. Juuri häntä varten hääräsin monta kertaa keittiössä, sillä hän oli armoitettu kulinaristi, kaikkiruokainen ja kokkitaitoinen itsekin. Muistoja muistojen perään.

Pitkästä aikaa myös ulkona tänään. Kunto on päässyt kehnoksi, äkkiä sen huomaa. Lumista, harmaata ja kaunista. Niinkuin elämä joskus.

Ollaan hiljaa

Takana kiireviikko ympäri maakuntaa, edessä toimistopäiviä - ja kait joulukin. Ihan miten vaan.

Olen aika hiljaista tyttöä nyt. Puhetyöläisenä en ole voinut koko viikossa säästää flunssaärtyneitä äänihuuliani sillä seurauksella, että suustani tulee enää vain kähinää, pihinää, särinää. Toivottavasti vaitonaisempi viikonloppu tuo tähän luonnollisen helpotuksen. Joskus harvoin olen tarvinnut silloin tällöin toistuvaan pulmaani lääkekuurin, mutta elämmä toivossa vielä. En ole oikein hanakka näille anitbilooteille (kuten jälkikasvu muinoin niitä lääkkeitä nimitti). Mutta voitte kuvitella, miten hauskaa tämä vaitioloni on TalonMiehestä ja nuorisosta!

Lääkkeitä ihastuneempi olen homeopatiaan, josta olen taas saanut erinäisiä apuja. Selvisi sillä taktiikalla myös se, että kyse ei ole pelkästään fyysisestä keski-iästä, vaan nimenomaan siitä, että saman 9 kk sisällä olen menettänyt sekä lapseni että äitini ja yksi lapsistani on muuttanut sen verran kauas, että tekemisemme eivät enää voi olla jokapäiväisiä.

Tunnen todella olevani Uuden edessä. Ketä siis hoivaan, jollei ole lasta eikä vanhaa äitiä? Hoivaviettini ei ole ollut ikinä niin suuri koskaan, etten ole itseäni ajatellut yhtään. Muistan oikein hyvin, kun esikoinen syntyi (ja rankkaa oli), että sanoin ristiäisiin minua somistavalle kampaajalle, jotta jospa karkaan tällä matkalla. Vaan enpä karannut, vastuuntuntoinen, en tietenkään. Opin sen sijaan elämän verran uusia asioita, elinikäistä äitiyttä ja huolenpitoa. Rakkautta, sitä just.

Silti tämä on kumma kohta elämässäni. En koe tarvitsevani koiraa, kissaa ja pikkulapsia korvaukseksi ympärilleni, vaan enemmänkin olen... hämilläni. En ole nyt edes huolissani kenestäkään. Enkä tahdo ollakaan. Tahdon jotakin muuta kuin... hoivata...

Muistan muutama vuosi sitten sanoneeni ääneen, että nyt juuri on mukavia vuosia menossa, kun kukaan läheinen ei makaa henkitoreissaan sairaalassa. Sama vähän nyt. N Y T just on hyvä. Edes tämän hetken.

Viime yönä "niitä kuvia" unen ja valveen rajamailla: Sängyllä vauva, kuvaan tuli äiti, muodostivat yhteisen energian. Kuva vaihtui vanhemman äidin käteen ja pystysuoran "rajan" takana olevan Lapsen aikuiseen käteen. Molemmat ojensivat sormiaan kohti toista, mutta aina eri kohdassa rajan pintaa. Hakemista. Etsimistä. Puolin ja toisin. En tiedä, osaanko selittää, mutta kysykää jollette ymmärrä.

Asiasta toiseen: Onko teistä Blogilista ollut hitaampi kuin ennen?

Journey through my soul

Lähden kohta TalonMiehen kanssa lenkille ja sen jälkeen vähitellen pikkujouluihin erityishyvien ystävien kanssa.

Simone Awhinalla on asiaa, kuuntele: Journey through my soul.

Hyvää lauantaita kaikille!

Henkistä ja fyysistä kipua lohdun kera

Nyt on sitten vihdoinkin oikein asetettu kortisonipiikki lonkassa eli bursiittia hoidetaan taas. Ei tämä vaiva ole mihinkään kadonnut, vaan joka yö on kipu muistutellut olemassaoloaan. On vain ollut muita murheita niin, että lonkan nivelpussin tulehdus on ollut vain yksi lisä repaileseen yöhön, sotien jälkeiseen elämään. Päivätoimia se ei ole onneksi paljoa haitannut. Nyt alkaa puudutuspiikin vaikutus lakkaamaan ja kävely on ontumista jo. Mutta jospa tämän kivun kautta olisi tie selkeämpi. Ottaisiko oikea jalka vihdoinkin askeleen eteenpäin?

Mutta mennyt on vahvana tässä. Ikäväitkut ovat olleet flasbackejä, esim. yhtäkkiä muistan, miltä Lapseni ruumis näytti ja tuntui, kun häntä silitin. Välillä itken sitä, kun leikkasin hänen paitansa auki selästä, jotta se olisi helpompi pukea päälle, heijasin sylissäni paitaa. Ja niin edelleen... Sitten nenän niisto ja show must go on.

- Etkö sinä usko, etten minä ole sinua jättänyt, sanoo Lapseni (päässäni), kun makaan saunan lauteilla ja syytän taas häntä kuolemastaan.

Kummallinen inkkariaika on myös menossa. Joka puolelta hyppii omia tai toisten mielikuvia ei tästä ajasta, mutta nimenomaan intiaaneista. Keltainen tai oranssi väri on pop, silmissäni, meditaatiossa, unikuvissa. Vähän hassu fiilis, hyvällä tavalla. En taida hämmästyä mistään enää.

Vapaa

Autoilen terapeutin luo puhumaan surustani. Radio Nova haastattelee Tarja Turusta ja soittaa lopuksi Walking In The Air. Muille ihan normaali joulu- ja lumiukkolaulu. Minulle kappale Lapseni hautajaisten muistotilaisuudesta. Kirkas taivas, aurinko matalalla taivaanrannalla, kuuraa nurmikolla. Sinä ainakin olet vapaa, sanon Lapselleni ja itken niinkuin autolla ajaessa vain voin. Itken yllättävän paljon terpankin luona. Herkkä päivä taas tänään.

Kuva: www.pixdaus.com/flying

Joulun odotustako?

Uusi blogipohja kuvaa parhaiten mieleni maisemaa joulun suhteen, ainakin tällä hetkellä. Laitoin jouluradion soimaan taustalle, mutta nyt alkaa tunteita taas tulla... Äitini, Lapseni...

Ei taida joulu onnistua meikäläiseltä tänä vuonna. Ei ainakaan perinteisesti. Sorry teille, täydellisen joulun ystävät. Täällä mennä onnutaan "valon juhlaa" kohti ja päätetään selvitä siitä parhaimmillaankin reippaalla retkimielellä.

Nyt panen jouluradion kiinni ja keskityn arkeen. Naps.