skip to main |
skip to sidebar
Onko elämässä muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kaikki vastaan? Suuri osa minua hyväksyy, että näin on, mutta toinen osa minua ei tahdo ainakaan tätä kaikkea, mitä nyt on jo annettu. Olo on kaksijakoinen.
Olen kuitenkin huomannut, että ihminen kestää juuri sen verran kuin on pakko. Odotin ystäväni kanssa kahvilassa hetkeä, jolloin menin valitsemaan lapselleni arkkua. Ystävä sanoi, että miten voit, miten kestät, miten... Sanoin, että siten, kun on pakko. Ihminen tekee sen, mikä on tehtävä. Äiti tekee sen, mikä on lapselleen tehtävä. Äiti ja isä eivät jätä asioita tekemättä lapsensa hyväksi, jos vain suinkin kykenevät.
Ymmärrän nyt myös konkreettisesti sen, mitä merkitsee virsi "Päivä vain ja hetki kerrallansa". Tänään minun on täydellisen turha huolehtia huomisen voimista, sillä ne voimat annetaan jokaiseen hetkeen erikseen. Kummallisesti. Jopa rauhaa on annettu tilateisiin, joissa kukaan äiti/isä ei uskoisi selviävänsä. Kun näen kuolleen lapseni, näen, että siinä on hänen kuorensa. Hän on jo poissa. Mieluummin tunnen hänet seisomassa vierelläni, käsi olkapäälläni ja sanovan, että äiti, nyt ei tarvitse itkeä.
Elän myös todeksi sitä, että "rakkaus ei koskaan kuole". Vaikka rakas lapseni kuolee, minun rakkauteni häneen ei kuole koskaan. Rakkaus on todellakin ikuista.
Silti lähimenneisyyteen mahtuu shokkia, kriisiä, paniikkia, huutoa, itkua, itkua, itkua ja itkua. Itkua, joka ei tervehdyttävästi huuhtele minua eikä lievitä oloa, mutta joka vain loppuu hyytymällä. Alkaakseeen toisessa tilanteessa kohta uudelleen. Itkua, joka on joskus surua menneen huonoista hetkistä ja toisinaan itkua menneen ilon hetkistä. Itkua, joka koskee käyttämättömiä mahdollisuuksia tai itkua, jotka ovat kärsimyksiä, jotka olisivat kenties olleet edessä. Itken ja koen rauhaa vuorotellen.
Lapseni lähtö oli tapaturma ja vahinko, mutta yhtälailla myönnän, että pelkäsin viime vuonna toisenlaisten lähtöjen mahdollisuutta. Oliko sisääni rakennettu käsittämätön pelko siitä, mitä todella tulee tapahtumaan - vaikka se tulikin sitten yllättävässä muodossa?
***
Olen miettinyt blogini jatkoa. Onko taas aika delata entiset tarinat ja tehdä uusi osoite? Poistanko vanhat kirjoitukset ja jatkan samalla nimellä? Teenkö toisen blogin rinnalle, jossa käsittelen asiat juurta jaksain salasanan takana? Lopetanko bloggauksen kokonaan? Onko tämä liian suuri ja vakava asia käsitellä täällä?
Joka tapauksessa minulle on ollut elämässä kaksi päivämäärää, joiden jälkeen olen ollut toinen ihminen kuin ennen. Sellaisen muutoksen olen taas kokenut ja tiedän, että Kaikki On Toisin. On elämä ennen tätä ja elämä tämän jälkeen.
Olen nyt lyhytjännitteinen ja päätöksiä on vaikea tehdä. Jos haluatte, antakaa kommentteja. Joka tapauksessa tehnen kuitenkin niin, kuten pikkutyttöni aikoinaan sanoi, kun vaihdoin vaatteita ja kysyin häneltä, mitä näistä puen päälleni: Turha sinua on neuvoa, kun teet kuitenkin juuri niinkuin itse haluat. Voi olla, mutta nyt olen haparoivampi, epäröin... Vaikenenko, häviänkö vai...
Lapseni on kuollut. Nyt on harso päälläni, enkä näe tietä eteenpäin. Blogini hiljenee toistaiseksi.
Tullut hieman pinnisteltyä ja jännityksellä seurattua sisarusten pärjäämistä. Taitaahan ne kuitenkin pärjätä... Kun toinen sai selkäkipupaniikkikohtauksen keskellä yötä, hän soitti toiselle ja yhdessä sitten sairaalaan. Ja kaikkea muuta epätavallista niitä tässä kertaamatta. Minä harrastin auttamistyötä tiski- ja pyykkivuoren selvityksen merkeissä. Enpä ollut sitä tehnytkään sitten viime kesäkuun. Hätä ei lue lakia.
Nyt on tilanne taas rauhoittunut ja kaikenikäiset ja -kokoiset lapset annettu Herran haltuun, valorukouksilla suojattu. Muuta en voi.
Voin vain aamulla pakata junalaukun ja hilpaista kohti Kuopijjoo ja siitä ylöspäin... jee!!
Palaamisiin sitten joskus! Voikaa hyvin!
kuva: www.flickr.com/relaxing rose
Jotta lomia odotellessa... Suunnilleen tällainen Saariselän maisema odottaa meitä, jahka tämä viikko tästä kulkee. Lähdemme matkaan jo perjantai-iltana, suoraan TalonMiehen työmatkalta Kuopiosta. Minä siis junailen Kuopioon ja autolla jatketaan pohjoiseen päin. Yövymme jossakin (usein Kajaanissa tai Kuusamossa) ja lauantaista asti on mökinpalanen vuokrattu Etelärinteestä.
Tämän on jo kolmas kerta, kun menemme Saariselälle. Aiemmilla kerroilla on ollut huonoa tuuria, kun olemme sairastuneet flunssaan siellä ollessamme. Tällä kerralla otin sairauskottia: Minulla on parasta aikaa kunnon nuha menossa - jospa siis pitelen tämän pois ennen lomaa.
Vaikka vielä on työviikko ja keikkoja edessä, mieli alkaa tehdä jo lähtöä. Pakkaa/muista/talvi -lista on jo printattu. Niin, onhan minun jo tänään annettava suurin osa vermeistä TalonMiehen matkaan, sillä hän lähtee jo huomisaamuna liikenteeseen.
Blogilista on jo luvannut päivittää minut - jes. Se, etten eilen päässyt edes omaan blogiini, oli ihan oman koneen suttua.
Kuva: www.flickr.com/timo w2s
Puhutaan nyt muista, tavallisista asioista, vaikkapa nojatuoleista. Haikailin jokin aika sitten, että missä on minun tuolini. Eilen kiersimme TalonMiehen kanssa jo toistamiseen huonekaluliikkeissä, sillä mielessäni kukki ajatus nojatuolista, jossa voi olla matala (ei puinen) käsinoja ja kyynärpäillä hieman tilaa liikkua. Siihen TalonMies on luvannut tehdä aputason. Näillä kriteereillä kun kiersimme, löysimme pari varteenotettavaa mallia, hintakin kohdillaan.
Sitten tultiin takaisin kotiin ja mietittiin tätä työsoppeani edelleen. Sanoin, että sovitan läppärini kanssa takkahuoneen nojatuolia, niin siitä suunnilleen tietää sopivan koon ym. TalonMies kantoikin heti tämän vihreän nojatuolin työnurkkaan, jossa on sattumoisin samaa metsän viherää sävyä oleva työtuoli. Ja ei voi olla totta:
NOJATUOLINI ON TÄSSÄ! Se on ollut siis kotonamme koko ajan, mutta se on ollut vain takkiksessa. Tuoli istuu värien ja kokonsa puolesta kuin millilleen tähän. Enää ei todellakaan tarvita kuin pieni laskutaso (väliaikaisesti työpöydän kulmakin toimii) sekä pieni, pyöreä ja pehmoinen matto.
Sisustusprobleema siirtyi näin takkahuoneeseen, mutta se on vain hyvä. Siellä on vanha kukallinen rottinkikalusto lasipöytineen (yäk koko paketille). Joskus etsimme uutta pehmustekokonaisuutta, mutta mallistot ovat jo uusittu eikä erillisiä tyynyjä saa muutenkan. Se jos mikä on mielestäni kerskakulutusta = halveksun. Mutta jotakin muuta uutta kivaa ehkä takkikseen... kunhan ehitään.
Rivien välistä varmaan osaatte lukea, että TalonMiehen ja minun ostopäätökset ovat melko tarkkaan harkittuja. Tykätään kovasti huokeista hinnoista ja kierrätyksestä. Me ollaan ihan selvästi muuttumassa vanhaksi keski-ikäiseksi pariskunnaksi, jota ei pätkääkään häiritse vanhentunut sisustus. Kunhan se vaan on meille molemmille mieluinen.
Tosin, jos olisi enemmän visuaalista mielikuvitusta, ehkä tuolini olisi löytänyt reitin työpisteeseen jo viikkoja aikaisemmin. Mutta hyvä kun näinkin.
Menneisyyden haamut ovat nousseet esiin. Jotakin oikeastitosiikävää on tapahtunut, muttei ihan lähellä. Lähelle on kuitenkin tultu, yritetty hakea jotakin... tukea? Haamu ei ole vain omassa päässäni ja painajaismateriaalissa, vaan se on konkretisoitunut tässä maailmassa näkyvästi.
On jälleen ilmeistä, että mikään kohtaaminen ei ole merkityksetön. Mikään ihmissuhde ei ole vahinko. Kaikki aikakaudet näkyvät suuressa elämän kirjassa, jokainen tapahtuma, kohtaaminen ja pienetkin sattumat. Kun isoja muureja murtuu, niin pienet yksityiskohdat näyttäytyvät pelottavina yksityiskohtina. Todennäköisesti ihan turhaan. Mutta sisäisesti kutenkin merkityksellisinä.
Haluan olla turvassa, vaikka maailma mylvii ja myrskyää. Haluan tukea eloonjääneitä, mutta myös elää itse. Omaa elämääni. Turvassa.
Kuva: www.pixdaus.com/silent death
